Olen  tässä viettänyt lomaa jo toista viikkoa, koittanut tehdä kaikkia tekemättömiä töitä ja kulkenut rauta- ja ruokakaupasta toiseen paskaisissa maajussi-vaatteissa. Tässä eräänä päivänä seistessäni kaupan jonossa alkoi edessäni jonottava, noin kolmekymppinen, ihan tavallisen näköinen nainen tuijotella ikäänkuin tuntisi minut. Siinä sitten hänen pakkaillessa ostoksiaan ja minun maksaessa omiani hän sanoi "Muistatko minut?" Hetken tuumailtuani vastasin:

 - "Öööö, ei nyt ihan heti tule mieleen."
- "Siellä keskellä tietä silloin ehkä noin kymmenen vuotta sitten, mulla meni vähän huonommin silloin."

Hölmistyneenä hetken mietin mitä tämä nainen tarkoitti, ja ennenkuin ehdin mitään sanomaan hän sanoi hymyillen "Kiitos" ja lähti kävelemään pois kauppakasseineen.

Siinä sitten omia ostoksiani pakkaillessa mieleeni tuli eräs tehtävä noin kymmenen vuoden takaa. Olin tuolloin partiossa nuoren harjoittelijan kanssa, kun eräänä yönä oli ambulanssi laittanut kilometritehtaalle nuoren, hoidosta kieltäytyneen itsetuhoisen naisen. Tämä selvästi ylipainoinen nuori nainen oli jäänyt istumaan keskelle tietä, eikä suostunut siitä liikkumaan mihinkään. Menimme paikalle ja siinä sitten aloin jututtamaan tyttöä. Aluksi tämä haistatti vitut, ja normaaliolosuhteissa olisikin jäänyt jutustelut siihen ja ehkä kuljetettu asiakas asemalle. Nyt kuitenkin jatkoin tytön puhuttamista ja keskustelun edetessä selvisi tämän olleen koko ikänsä koulukiusattu, eikä hän koskaan ollut saanut juuri minkäänlaista hyvää huomiota osakseen. Samassa nuori harjoittelijani sanoi "autoja on tulossa, pitäis varmaan väistää.", johon vastasin pyynnöllä ohjata liikenne toista kaistaa ohi. Tyttö kertoi kuinka rumaksi hän itsensä tuntee, vastasin että jokaisessa on jotain kaunista. Hän kertoi kuinka häntä ei koskaan ole huomioitu, vastasin "no katsos kuinka autotkin meitä väistää ja tässä ollaan." Hän kertoi yksinäisyydestä, siitä kuinka paha on olla yksin. Halasin tyttöä ja koitin lohduttaa ettei kenenkään tarvitse olla yksin, jokaiselle löytyy kaveri tästä maailmasta. Lopulta nousimme ylös ja veimme tytön kotiin. Siinä sitten eteisessä kyyneliään kuivatessa tyttö katsoi peiliin hetken ja sanoi "On ne oikeestaan ihan kauniit...siis nämä silmät". Hymyilimme molemmat ja minä jatkoin vuoron loppuun.

Tuo kohtaaminen kaupan jonossa oli oikeastaan hyvinkin herättävä kokemus. Nykyisen kyynisyyden tilassa ei vuosiin olisi tullut mieleenkään istua kenenkään itsetuhoisen kanssa keskellä tietä. Liian paljon on nähty sitä turhaa vinkumista asioista ja lapsellista huomion hakua. Lisäksi aivan liian monta kertaa on oltu liian myöhässä, siinä todellisessa hädässä kun kukaan ei auta. Mutta, se että kerrankin onnistui auttamaan jotain oikeasti ja tekemään jotain oikein oikealla hetkellä, on todella palkitsevaa ja muistuttaa elämän haavoittuvuudesta ja siitä että oikeat sanat ja teot oikeaan aikaan voi saada jotain aikaan vaikka se paljastuisikin vasta kymmenen vuoden päästä. Se että tunnistaa sen oikean hätähuudon ja pystyy siihen reagoimaan, olin sen jo unohtanut vuosia sitten. Se ei ole hätähuuto että joku uhkaa hypätä sillalta lauantaiyönä kun tyttöystävä valitsi kebabiin vääränlaisen kastikkeen, tai se että poikaystävä jutteli toisen tytön kanssa, vaan se ettei ole enää ulospääsyä. Välillä pitää lyödä itseään taas avarilla poskelle, että muistaa aina siviilissäkin puolustaa kiusattua, antaa apua kun joku sitä tarvitsee. Muistaa tukea ystävää silloin kun paska osuu tuulettimeen, olla tukena kun on paha olla. Koska, jokainen meistä joskus tarvitsee sitä olkapäätä. Tosi ystävä kävelee sisään kun maailma kävelee ulos. :)

Kyllä maalla on mukavaa! Tapanani on tällaisena lievänä misantrooppina hehkuttaa sen ihanuutta ja usein julkaisenkin siihen liittyviä yltiöpäisen romanttisia kuvaelmia ja kuvia mm. facebookissa ystävieni nähtäväksi. Mikä olisikaan hienompaa kuin omalla nurmella käyskentelevät hevoset, aamuvarhaisella kauniilla kiekumisellaan herättävä kukko tai vapaana pihalla matosia kaivelevat kanat. Kyllä sielu lepää tällaisessa rauhassa.

Mutta, välillä iskee se toinen todellisuus, kuten eräänä iltana palatessani töistä pimeän jo laskeuduttua. Autosta noustessani huomasin vuohen huutavan hulluna tarhassa. Menin selvittämään tuota eläinparkaa kohdannutta kriisiä ja havaitsin sen tarttuneen jalastaan tarhaa kiertävään verkkoon. Siinä sitten ritarillisesti sitä vapauttaessani huomasin että verkko oli irronnut aidasta noin kymmenen metrin matkalta, ja pakkohan sitä oli korjata heti. Etsin käsiini uuden verkonkappaleen tarhan kulmaan ja sopivaa palaa leikatakseni muistin rälläkän jääneen pihalle edellisenä päivänä. Ei muuta kuin otsalamppu päähän ja työkalua etsimään. Noh, löysin lampun ja pimeään astuessani huomasin paristojen olevan lopussa. Otin toisen lampun, pimeänä sekin. No tottakai niistä on patterit loppu, sillä niitä käytetään joka päivä koska eihän täällä maalla näe mitään ilman niitä helvetin lamppuja! Ei muuta kuin peltisaksen tapaiset pihdit kouraan ja verkkoa leikkaamaan. Siinä sitten tuskissani niitä painaessani sain viimein langan poikki, samalla hetkellä kun niiden pihtien kahvat uppoutuivat vatsanahkaani tehden siihen ammottavan reiän. Painokelvottoman huutamisen jälkeen suuntasin pimeyteen ja päätin korjata aidan muilla keinoin, tuloksena haava kämmenessä ja kymmenkunta vasaran jälkeä peukalossa. Naapuri tuskin oli 200 metrin päässä kotona, sillä varmuudella olisi sännännyt selvittämään karjumiseni syytä. Viimein sain käsikopelolla homman valmiiksi ja suuntasin pihisten sisätiloihin. Kuistilla astuin näppärästi vetelään kananpaskaläjään ja koin lievää tyytyväisyyden tunnetta havaitessani tämän ennen astumista sisään kynnyksen yli. Tuo tunne kuitenkin katosi, kun huomasin astelleeni keittiöön asti hieman ylipitkien lahkeiden sivellessä hellästi lattiaan tuota etovaa ulostevanaa.

Viimein pääsin istumaan sohvalle tilkka skottilaista lasissa ja odotin pääseväni nukkumaan piiiiitkiä ansaittuja unia. Aamuyöllä heräsin kuitenkin parin tunnin jälkeen järkyttävään kiekumiseen. Kukolla oli ilmeisesti lievästi rytmit sekaisin ja oli päättänyt herättää koko kulmakunnan vaikkei aamusta ollut vielä tietoakaan. En tiedä oliko se lintu vetänyt iltapalaksi kahvinporoja vai oliko vain muuten sekaisin. Ensimmäiset unensekaiset ajatukseni liittyivät aseeseen ja tuon kiekumisen lopettamiseen, mutta onneksi jo toinen ajatus laittoi minut etsimään korvatulpat ja tunkemaan ne syvälle korviini.

Onhan täällä olemisessa omat ongelmansa ja työnsä verrattuna kaupunkiasumiseen, jossa usein ainoat asumiseen liittyvät ongelmat kohtaa ikean hyllyjä kasatessa tai silloin kun koira paskantaa keskelle parkkipaikkaa. Mutta eipähän ole niitä naapureita jotka tulee aidan taakse norkoilemaan "Mitäs tänään syödään?", juuri silloin kun olen laittanut grilliin sen -30%:n alennuksella ostamani naudanfileen (jota muuten en raaskisi ostaa) josta syötävää olisi riittänyt sopivasti koko perheelle, ja joka nyt jaetaan koko naapuruston kesken palapaistin tapaisiksi nokareiksi. Eikä ole talon edustalla suoritettavaa teinimoporallia, jossa toinen toistaan kovempia testo-teinejä kisaa siitä kuka ja kellä keulii pisimmälle. Ja sitäpaitsi täällä voi halutessaan mylviä terassilla ja takoa rintaansa munasillaan ilman että kukaan soittaa poliisia paikalle.

Loppujen lopuksi, on tämä ihan mukavaa. :)