maanantai 30. syyskuuta 2013

Olen  tässä viettänyt lomaa jo toista viikkoa, koittanut tehdä kaikkia tekemättömiä töitä ja kulkenut rauta- ja ruokakaupasta toiseen paskaisissa maajussi-vaatteissa. Tässä eräänä päivänä seistessäni kaupan jonossa alkoi edessäni jonottava, noin kolmekymppinen, ihan tavallisen näköinen nainen tuijotella ikäänkuin tuntisi minut. Siinä sitten hänen pakkaillessa ostoksiaan ja minun maksaessa omiani hän sanoi "Muistatko minut?" Hetken tuumailtuani vastasin:

 - "Öööö, ei nyt ihan heti tule mieleen."
- "Siellä keskellä tietä silloin ehkä noin kymmenen vuotta sitten, mulla meni vähän huonommin silloin."

Hölmistyneenä hetken mietin mitä tämä nainen tarkoitti, ja ennenkuin ehdin mitään sanomaan hän sanoi hymyillen "Kiitos" ja lähti kävelemään pois kauppakasseineen.

Siinä sitten omia ostoksiani pakkaillessa mieleeni tuli eräs tehtävä noin kymmenen vuoden takaa. Olin tuolloin partiossa nuoren harjoittelijan kanssa, kun eräänä yönä oli ambulanssi laittanut kilometritehtaalle nuoren, hoidosta kieltäytyneen itsetuhoisen naisen. Tämä selvästi ylipainoinen nuori nainen oli jäänyt istumaan keskelle tietä, eikä suostunut siitä liikkumaan mihinkään. Menimme paikalle ja siinä sitten aloin jututtamaan tyttöä. Aluksi tämä haistatti vitut, ja normaaliolosuhteissa olisikin jäänyt jutustelut siihen ja ehkä kuljetettu asiakas asemalle. Nyt kuitenkin jatkoin tytön puhuttamista ja keskustelun edetessä selvisi tämän olleen koko ikänsä koulukiusattu, eikä hän koskaan ollut saanut juuri minkäänlaista hyvää huomiota osakseen. Samassa nuori harjoittelijani sanoi "autoja on tulossa, pitäis varmaan väistää.", johon vastasin pyynnöllä ohjata liikenne toista kaistaa ohi. Tyttö kertoi kuinka rumaksi hän itsensä tuntee, vastasin että jokaisessa on jotain kaunista. Hän kertoi kuinka häntä ei koskaan ole huomioitu, vastasin "no katsos kuinka autotkin meitä väistää ja tässä ollaan." Hän kertoi yksinäisyydestä, siitä kuinka paha on olla yksin. Halasin tyttöä ja koitin lohduttaa ettei kenenkään tarvitse olla yksin, jokaiselle löytyy kaveri tästä maailmasta. Lopulta nousimme ylös ja veimme tytön kotiin. Siinä sitten eteisessä kyyneliään kuivatessa tyttö katsoi peiliin hetken ja sanoi "On ne oikeestaan ihan kauniit...siis nämä silmät". Hymyilimme molemmat ja minä jatkoin vuoron loppuun.

Tuo kohtaaminen kaupan jonossa oli oikeastaan hyvinkin herättävä kokemus. Nykyisen kyynisyyden tilassa ei vuosiin olisi tullut mieleenkään istua kenenkään itsetuhoisen kanssa keskellä tietä. Liian paljon on nähty sitä turhaa vinkumista asioista ja lapsellista huomion hakua. Lisäksi aivan liian monta kertaa on oltu liian myöhässä, siinä todellisessa hädässä kun kukaan ei auta. Mutta, se että kerrankin onnistui auttamaan jotain oikeasti ja tekemään jotain oikein oikealla hetkellä, on todella palkitsevaa ja muistuttaa elämän haavoittuvuudesta ja siitä että oikeat sanat ja teot oikeaan aikaan voi saada jotain aikaan vaikka se paljastuisikin vasta kymmenen vuoden päästä. Se että tunnistaa sen oikean hätähuudon ja pystyy siihen reagoimaan, olin sen jo unohtanut vuosia sitten. Se ei ole hätähuuto että joku uhkaa hypätä sillalta lauantaiyönä kun tyttöystävä valitsi kebabiin vääränlaisen kastikkeen, tai se että poikaystävä jutteli toisen tytön kanssa, vaan se ettei ole enää ulospääsyä. Välillä pitää lyödä itseään taas avarilla poskelle, että muistaa aina siviilissäkin puolustaa kiusattua, antaa apua kun joku sitä tarvitsee. Muistaa tukea ystävää silloin kun paska osuu tuulettimeen, olla tukena kun on paha olla. Koska, jokainen meistä joskus tarvitsee sitä olkapäätä. Tosi ystävä kävelee sisään kun maailma kävelee ulos. :)

2 kommenttia:

  1. Hieno ja ajattelemaan pistävä kirjoitus... Kiitos siitä!

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus.
    Työssäni kohtaan päivittäin erilaisia ihmiskohtaloista, joten kirjoituksesi kieltämättä tuntui "tutulta" .
    Auttavan tahon rooli ei ole aina helppo. Mutta hyvin pääättyvät tarinat ovat kuitenkin niitä tähtihetkiä, totuushan on ettei kaikkia voi edes auttaa....

    VastaaPoista