tiistai 8. huhtikuuta 2014

Viikko sitten istuin odottamassa vuoroani lääkärin vastaanotolle. Oliko kyse miehekkäästä ja lopulta voitetusta tulitaistelusta jonkin rikollisjärjestön ja virkavallan välillä, jonka seurauksia voisi ylpeänä kantaa arpena olkapäässä vähän niinkuin mitalia jolla kehuskella baaritiskillä? Vai oliko kyse machomaisesta mittelöstä keskellä kirkasta päivää kahden uroksen välillä, jossa Leuku-Leif oli aseistatunut puukolla ja virkamies patukalla, jonka seurauksena olisi yksi Leifin huitaisu viiltanyt syvän haavan konstaapelin lihaan ennen Leifin lopullista häviötä...jonka arpea voisi esitellä tulevina vuosikymmeninä lapsenlapsille ja kehua kuinka kova jätkä pappa oli? Vai oliko kyse siitä että ensimmäisen lomapäivänä aamuna oli kiire S-marketiin kaappaamaan itselle ne -30%:n lihatuotteet joita ei muuten raaskisi ostaa? Eli oliko kyse siitä kiireestä jonka johdosta juostiin siihen ainoaan jäälänttiin koko saatanan pihalla joka oli peittynyt yön aikana sataneeseen lumeen, joka oveluudellaan sai jalan taittumaan 110 kg:n ruhon alle ja katkaisemaan pohjeluun? Arvatkaa perkele! Ei paljon kunniaa heru tästä loukkaantumisesta...ei luotia nahassa eikä puukkoa kyljessä!

Aluksi jaksoin ihailla turvonnutta pohjettani toivoen sen jäävän siihen muotoonsa, mutta pian todellisuus iski turvotuksen laskiessa alaspäin muistuttaen lähinnä vanhan kärttyisen naisihmisen nilkkaa. Seuraavina päivinä yritin sopeutua tilanteeseen ja piakkoin kyllästyin paikallaan makaamiseen. Suoritin peilin edessä tiukan ja rankasti itsetuntoa kohottavan pullistelurituaalin, jonka avulla tolkutin itselleni että selviän yksin vallan mainiosti näistä arjen perushommista. Toki vaimokin olisi ollut käytettävissä mutta tästä asiasta oli tullut periaatekysymys! Nousin autoon ja polkaisin kaasupoljinta samalla tuntien vihlaisun pohkeessani, myöhemmästä jarrupolkimen kokeilusta puhumattakaan. Matkalla kauppaan mietin jo itseäni psyykaten tulevia hetkiä kuinka hammasta purren kannan kauppakassit kepeillä linkuttaen autoon ja kuinka ennen sitä onnun kärryjen kanssa pitkin käytäviä. Lähtökohtaisesti asenne oli se mihin olen työn kautta tottunut- jokainen tuijottaa omaan napaan eikä kenenkään muun hyvinvointi kiinnosta enempää kuin kilo paskaa.

Mutta, jälkikäteen voin todeta tuon kauppareissun olleen todella eheyttävä kokemus. Jos joskus koettelemukset saavat ihmisen menettämään uskoaan toisiin, kävi minulle tässä tapauksessa juuri päinvastoin. Ostokset kerättyäni menin kassalle keppeineni kohtuu pitkä jono takana. Siinä sitten lompakkoa kaivaessani pudotin sen lattialle ja kortteja maasta kerätessäni pakkaili kassaneiti sujuvasti hymyillen ostoksiani muovikassiin. Tilanteesta hieman kiusaantuneena vilkaisin jonoa takanani odottaen kyllästyneitä ja vihaisia katseita osakseni, mutta jokainen rouva ja herra vastasi katseeseeni hymyllä lähimmän tarjoutuessa avukseni noukkimaan rahapussini sisältöä lattialta. Lopulta suoriuduin hämmentyneenä ulos kaupasta hieman vanhemman rouvan tullessa puolijuoksua perääni ja tarjoten apua kantaakseen ostokseni autolle. Iloisesti yllättyneenä otin tarjouksen vastaan ja osoitin kiitollisuuttani tästä eleestä. Ja tämä siis oli vain yksi kokemus viimepäivien monista vastaavista tapahtumista.

Sinänsä pieniä juttuja, mutta suuria ihmiselle joka on menettänyt uskonsa lähes kaikkeen hyvyyteen tässä nykymaailmassa. Ehkä on hyvä välillä nousta pinnalle ja katsoa ympärille tästä kyynisyyden loputtomasta lantalasta. :)

2 kommenttia:

  1. Hienoa kun whiskyn seassa ei ole enää jäitä. Toivottavasti A-tarvikkeet eivät ole pakastimesta.

    Jatka vaan tarinoita. Näille on mukava naurahdella muistellen aikoja toisenlaisen sirran puikoissa yhteisillä keikoilla.

    VastaaPoista
  2. Hienoa nähdä, että välillä me suomalaiset olemme oikeasti ihan ystävällistä ja hyvää porukkaa...Välillä. Tosin sehän tarkoittaa sitä, että yksi ihminen tekee hyvän eleen ja kaikki muut seuraa perässä!

    VastaaPoista