Sunnuntaiaamu klo 7.46, herään aitassa siihen kun hyttynen tunkee syvälle korvaani suristaen siipiään. Katson kelloa, takana reilu pari tuntia unta ja ihossa paukamia noista verenimijöistä. Esikoisen konfirmaatioon aikaa kaksi tuntia, huimaa, päähän koskee. Nousen ylös, avaan oven ja työnnän portaalta tyhjät oluttölkit pois tieltä. Haen mittarin, puhallan, lähes nollat, jos vielä tunnin odottaisi....
Klo 9.00 starttaan auton ja ajan kotiin, vaimo laittanut puvun odottamaan eteiseen. Puen sen ylle ja katson peiliin- noet edelleen naamassa ja nenässä punoitusta edellisen illan vahinkoiskusta. Pesen kasvot ja aika lähteä kirkkoon. Matkalla vaimo huomauttaa kuinka pahalle haisen, edellisen illan valkosipulisalaatti alkaa vaikuttaa. Päästään perille, istun kirkon penkkiin muiden vieraiden keskelle, pelottaa, ahdistaa, hiki alkaa nousta otsalle. Tunnen lievän paniikkihäiriön iskevän- pakko päästä pian pois.
Pappi aloittaa puheen, tunnen vuoroin kuumien ja kylmien aaltojen valtaavan kehoni. Kaulus kiristää, löysään sitä varovasti ja hengitän syvään. Tunnen edessä olevan suurimmaan haasteen elämäni aikana - jos tästä selviän hengissä, voin sanoa itseäni vahvaksi.
Pappi puhuu, puhuu, puhuu, ei lopeta koskaan. Mietin jo johtuuko olotilani illan festivaalista, vai siitä että ympäristö ahdistaa, vai molemmista. Sitten se saapuu, pelastus! Nuorimmaiseni sanoo: "Mennään pois, minä en jaksa olla täällä!" Kerron muille "uhrautuvani" ja vieväni pojan ulos kirkosta.
Se tunne kun astun ulos valoon, tunnen tuulen puhaltavan, raittiin ilman virtaavan, se tunne, se on taivaallinen. Minä selvisin siitä, elän, siis olen hengissä! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti